Vankaksi - kasvun tueksi

Huomioni on kiinnittynyt erääseen asiaan, joka on noussut tapetille niin lehdistössä kuin  sosiaalisessa mediassakin. Tällä hetkellä julkisuudessa kirjoitetaan sukupuolineutraalista kasvatuksesta https://www.hs.fi/elama/art-2000005447905.html?share=a97cc7f679d42c510329b610d5e5857a . Näissä kirjoituksissa otetaan kantaa puolesta ja vastaan. Esille on nostettu myös Opetushallituksen ohjeistus asiaan liittyen http://www.oph.fi/download/173318_tasa_arvotyo_on_taitolaji.pdf . Keskustelu sisältää paljon tunteita. Esille nousee myös vastarintaa ja kysymys siitä tarvitsemmeko sukupuolitietoista opetusta ja ohjeistusta siihen.  O len käytännön työssäni tutkinut ja pohtinut asiaa, toimin resurssiopettajana kahdessa ykkösluokassa pääkaupunkiseudulla. Tänä syksynä vastaani tuli eräs tilanne, joka pysäytti minut ja  näin ollen jäin asiaa miettimään. Tämä oli tuokio, jossa oppilaat leikkivät laululeikkiä. Leikissä poikia kehotettiin pokkaamaan ja tyttöjä niiaamaan. Sain seurata tilannet

Uuvuttaako työ vai olosuhteet siinä? Mitä tarkoittaa sana työuupumus? Miksi käytämme sanaa työuupumus? Olisiko jo aika tunnustaa, ettei työn uuvuttavuus ole yksilön ongelmaa vaan kokonaisuus joka syntyy työssä vallitsevista olosuhteista? Näistä aiheista on käyty vilkasta keskustelua julkisuudessa viime aikoina.  Tutkija Sanna Rikala sanoo  Helsingin uutisten julkaisemassa haastattelussaan, että työpaikoille ja työterveyshuoltoon olisi hyvä rakentaa matalan kynnyksen toimintamalleja. Näin voitaisiin välttää henkilön leimaamista sairaaksi hänen kuormittuessaan työssään. Entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen on todennut omaan uupumiseensa viitaten, että suomalaisessa yhteiskunnassa olisi hyvä suhtautua lempeämmin ihmisiin. Kaikkien olisi hänen mukaansa hyvä saada palautetta siitä, että he ovat hyviä työssään. Positiivinen kannustus auttaa jaksamaan vaativissakin tilanteissa. Työministeri Jari Lindström kertoi blogissaan työnsä aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta ja sen myötä

Mitä, miksi ja miten opetamme? - käytännön kokemuksen mukanaan tuomia ajatuksia liittyen Nepsy-lasten koulunkäyntiin Miten voisimme tukea Nepsy-oireista lasta parhaalla mahdollisella tavalla koulutyössä?  Tätä olen miettinyt erityisopettajan työssäni, aluksi häivähdyksinä mutta viimeisinä vuosina todella aktiivisesti. Näissä blogeissani kerron kokemuksistani ja ajatuksistani työskentelystä lasten kanssa, joilla neuropsykiatriset vaikeudet heijastuvat kasvuun ja kehitykseen. Edellä mainitut aiheuttavat lapsille oppimisen haasteita hahmotushäiriöiden, keskittymättömyyden sekä erilaisten sosiaalisten suhteiden hahmottamisen vaikeuden kautta.  Parhaiten Nepsy-lasten koulunkäyntiä ja oppimista pystytään tukemaan minun kokemukseni mukaan riittävän pienissä ryhmissä ja riittävällä aikuismäärällä varustetuissa luokissa. Oma kokemukseni ryhmäkoosta on se, ettei sitä voi tarkasti määritellä. Yksilölliset ratkaisut ja joustavuus ryhmäkoossa sekä mahdollisuus ryhmien uudelleen järjes

Kurkistus omaan ammatilliseen polkuuni Miksi tuo pieni hento poika, jonka tutiseva hahmo vetoaa minuun todella vahvasti, ei pysy tuossa penkillä vaan putoaa siitä ilman tukea? Miksi hänen otteensa kynästä ja saksista on kovin kömpelö? Miksi nuo kaksi  alle kouluikäistä veljestä riehuvat eivätkä piittaa aikuisten käskyistä ja kehotuksista? Mitä varten lastenkodissa asuvat lapset puhuvat epäkunnioittavasti sekä toisilleen että aikuisille? Näitä ihmettelin jo nuorena lukiolaistyttönä työskennellessäni lastenkodissa ja päiväkodeissa.  Nämä kohtaamiset saivat aikaan sen, että hakeuduin lastenhoitajakoulutukseen ja sen jälkeen opiskelemaan toimintaterapeutiksi. Halusin saada lisää tietoa lasten kasvusta ja kehityksestä ja siitä miten me voisimme aikuisina tukea niitä lapsia, joiden kasvu ja kehitys eivät menekään ihan normiväyliä pitkin. Sattumien kautta päädyin lopulta erityisluokanopettajan työhön, jota sitten tein 25 vuotta pääkaupunkiseudun kouluissa.  Aloittaessani työske

Olen seurannut hiljaisesti sivusta keskustelua ADHD:een kaltaisten neuropsykiatristen häiriöiden syistä ja synnystä. Eräs näkökulma iltapäivälehdessä olleessa haastattelussa oli vanhempia syyllistävää, juuri tämä artikkeli käynnisti tämän kertaisen keskustelun. Keskustelu on jatkunut blogeissa ja esim. Facebookissa. Minä tulin surulliseksi tuosta artikkelista, olen pahoillani lasten ja perheiden puolesta.  Asiaa pohdittuani päätin myös osallistua keskusteluun. Syyllistämällä ja syyllistä etsimällä ei todellakaan ole saatu mitään hyvää aikaiseksi, ei ikinä. Olen tehnyt 25 vuotta erityisluokanopettajan työtä ja olen henkilökohtaisesti tavannut lukemattoman määrän neuropsykiatrisisten haasteiden kanssa eläviä lapsia ja nuoria sekä heidän perheitään.  Minun työurani aikana tapaamat lapset ovat olleet hurmaavia, ihania ja äärettömän hienoja persoonallisuuksia, siitä olen todella kiitollinen. Haasteiden ohella näillä lapsilla ja nuorilla on ollut monia upeita taitoja. Näiden laste