Ajatuksia erityisopetuksesta -miten tukea Nepsy-oireista lasta koulutyössään?

Kurkistus omaan ammatilliseen polkuuni

Miksi tuo pieni hento poika, jonka tutiseva hahmo vetoaa minuun todella vahvasti, ei pysy tuossa penkillä vaan putoaa siitä ilman tukea? Miksi hänen otteensa kynästä ja saksista on kovin kömpelö? Miksi nuo kaksi  alle kouluikäistä veljestä riehuvat eivätkä piittaa aikuisten käskyistä ja kehotuksista? Mitä varten lastenkodissa asuvat lapset puhuvat epäkunnioittavasti sekä toisilleen että aikuisille? Näitä ihmettelin jo nuorena lukiolaistyttönä työskennellessäni lastenkodissa ja päiväkodeissa. 

Nämä kohtaamiset saivat aikaan sen, että hakeuduin lastenhoitajakoulutukseen ja sen jälkeen opiskelemaan toimintaterapeutiksi. Halusin saada lisää tietoa lasten kasvusta ja kehityksestä ja siitä miten me voisimme aikuisina tukea niitä lapsia, joiden kasvu ja kehitys eivät menekään ihan normiväyliä pitkin. Sattumien kautta päädyin lopulta erityisluokanopettajan työhön, jota sitten tein 25 vuotta pääkaupunkiseudun kouluissa. 

Aloittaessani työskentelyni koulussa, erityisryhmässä ns. mukautetun opetuksen koulussa, olin täysin untuvikko. Olin seurannut joitakin opettajia työssään toimintaterapeutin roolista käsin ja saanut pieniä esimerkkejä miten voisi olla hyvä toimia erityisluokassa. Mutta työ tekijäänsä neuvoo ja vähitellen vuosien hitaan kasvun ja kehityksen myötä oivalsin jotain siitä miten voisi olla hyvä toimia. Opettajuuden työelämän korkeakoulu jatkui koko erityisopettajaurani ajan, jokaisessa työpaikassani opin uutta ja tänä päivänä toimisin todellakin eri lailla kuin silloin muutama vuosi sitten. Yli kahden vuosikymmenen aikana koulumaailmassa, viimeisimpänä ns. polikliinisessa opetuksessa, oppilaamme olivat psykiatrisen avohoidon piirissä, näin lasten oireilun ja varsinkin neuropsykiatristen oireiden vahvistumisen ja lisääntymisen.  Polikliinisen opetuksen oppilaat olivat erityisopetuksen vaativammasta päästä mutta heidän kaltaisiaan on ollut suuri joukko erityisluokkani oppilaistakin.

Kuuntele ja pysähdy, katso pintaa syvemmälle

Miten voisimme tukea Nepsy-oireista lasta parhaalla mahdollisella tavalla koulutyössä?  Tätä olen miettinyt erityisopettajan työssäni, aluksi häivähdyksinä mutta viimeisinä vuosina todella aktiivisesti. Tässä blogissani kerron kokemuksistani ja ajatuksistani työskentelystä lasten kanssa, joilla neuropsykiatriset vaikeudet heijastuvat kasvuun ja kehitykseen. Edellä mainitut aiheuttavat lapsille oppimisen haasteita hahmotushäiriöiden, keskittymättömyyden sekä erilaisten sosiaalisten suhteiden hahmottamisen vaikeuden kautta. 

Itse olen tunnistanut lasten hädän ja huolen sekä tiedostamattoman avun pyynnön mahdollisen häiriökäyttäytymisen takana. Jos pystymme vastaamaan tuohon lasten tiedostamattomasti esittämään pyyntöön ilman arvostelua ja arvottamista, haasteiden kanssa kasvavat lapset saavat sen avun minkä he tarvitsevatkin. Meidän on ehkä vaikeaa asettua näiden lasten asemaan. On vaikeaa kuvitella ja saada kiinni kokemuksista mitkä ovat meille täysin vieraita. Nepsy-lasten sisäinen kaaos ja sen ulospäin tulevat ilmentymismuodot aiheuttavat monesti aikuisissa ärtymystä ja kiukkuakin.  Ystäväni tunnisti itsessään tapahtuvan reaktion alkuperän hänen seuratessaan erästä lasta kauppareissullaan. Ystäväni oli mielessään todella harmistunut ja kiukkuinen vieraan lapsen rajattomalta näyttävästä käytöksestä. Ystäväni oivalsi hieman ällistyneenäkin mistä tuo hänen oma ärtymyksensä kumpusi.  Hän tunsi kateutta tätä lasta kohtaan oivaltaessaan, ettei hän itse ole voinut koskaan käyttäytyä tuon lapsen tavoin. Emme voi aina tunnistaa ja ymmärtää mikä on lapsen käytöksen aiheuttamaa reaktiota ja mikä on meidän oman sisäisen lapsen kokemuksista kumpuavaa.  

Näiden ilmentymien äärelle on hyvä pysähtyä, kuunnella tarkasti ja ehkä siten myös nähdä tarkemmin mistä oikeasti on kysymys. Ja väkisinkin tulee mieleeni vanha suomalainen sanonta: Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tällä tarkoitan aikuisen vastinetta lapsen käytökseen, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä toimintatapa vie tilannetta hyvään suuntaa, mikä taasen lisää problematiikkaa. On hyvä miettiä ja pohtia minkälaisena peilinä itse kukin haluaa näille lapsille toimia. Itse olen valinnut positiivisuuden peilin, ainakin olen pyrkinyt siihen, sen kautta on mahdollista tukea lapsen itsetuntoa ja minäkuvaa. Näkemällä hyvää haasteidenkin keskellä, pystymme pitämään lapsen ja nuoren tarvitsemaa toivoa yllä, kaiken kasvun ja kehityksen perusedellytystä. Tässä kirjoittaessani mieleeni nousevat kaikki ne mahtavat tyypit joiden opettajana olen saanut toimia. He ovat olleet minulle itselleni parhaita opastajia vaatiessaan täysin rehellistä ja avointa kohtaamista. Olen oppinut itsestäni todella paljon ja oppinut iän ja kokemuksen karttuessa muuttamaan käsityksiäni siitä mikä koulussa on tarpeellista ja mikä vähemmän tarpeellista.

Mitä opetamme ja miksi opetamme? 

Koin haasteelliseksi erityisluokanopettajan työssäni sen miten noudattaa yleistä opetussuunnitelmaa luokkani oppilaiden kanssa, henkilökohtaisesta opetuksen järjestämistä koskevasta suunnitelmasta (HOIJKS) huolimatta. Erityisopetuksessa opettajan pitää toki olla tietoinen ikätasoisista vaatimuksista mutta useimmiten on todella haastavaa noudattaa yleistä opetussuunni-telmaa. 

Mielestäni on ihan ehdottoman tärkeää seurata ja kulkea oppilaan omien kykyjen mukaista polkua myöten. Muistan selkeästi yhden pienen ekaluokkalaisen, pojan, joka jäi hiekkalaatikolle leikkimään välitunnin päättyä. Siinä vaiheessa en vielä osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa koululaitoksen käytänteitä. Tästä johtuen minä tai avustaja haimme pojan luokkaan ja yritimme sitkeästi tehdä hänestä ”kunnon” koululaista siinä kuitenkaan heti niillä konsteilla ja keinoilla onnistumatta. Opetuksen ikätasoinen sisältö pitää olla selkeästi opettajalla mielessä mutta niistä tulee olla mahdollisuus joustaa. 

Tähän liittyvä piirre on vanhempien odotukset ja ajatukset akateemisten taitojen tarpeellisuudesta. Pohdin ääneen työnohjaajakolutukseni Face-ryhmässä miten opettaja pystyy realistisesti mutta lempeästi kertomaan oppilaan vanhemmille lapsen taitotasosta. Keskustelussa nousi esille, että vanhemmilla on oikeus ja ihan velvollisuuskin pitää omia lapsiaan oman elämänsä prinsessoina ja prinsseinä, siitä olen samaa mieltä. Usein erityisluokanopettajan tavallaan ikäväkin velvollisuus on tuoda esille realistisesti oppilaan kyvyt ja mahdollisuudet siinä hetkessä missä juuri sillä hetkellä ollaan. Se on haasteellista tässä ajassa ja tilanteessa missä akateemiset taidot ovat todellakin ylikorostuneet. Voisiko tällöin olla mahdollista pyrkiä tasavertaiseen, dialogiseen keskusteluun vanhempien kanssa? Opettajana olen kokenut, että minun on ollut hyvä tunnustaa vanhempien asiantuntijuus oman lapsensa suhteen. Opetusalan ammattilaisena minun tehtävänäni on ollut kertoa lapsen tilanteesta koulutyön osalta ja samalla pitää yllä toivoa positiivisesta kasvusta ja kehityksestä.

 Nepsy-lasten kohdalla ehkä vaikein asia niin vanhemmille kuin lasten kanssa työskenteleville asiantuntijoillekin on luopua omista toiveistaan ja odotuksistaan siitä millainen lapsen pitäisi olla tai miten hänen tulisi opinnoissaan edetä. Opettajana minäkin olisin voinut Esa Saarisen sanoin ajatella etsivämmin ja kysyvämmin työskennellessäni näiden lasten kanssa. Huolimatta lasten omista herkkyyksistä ja ainutlaatuisuudesta Nepsy-lapset voivat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi valmiiksi asetetuissa raameissa. Tällöin kohtaaminen ja lapsen todellisen potentiaalin esiin tuleminen vaikeutuu. Jos toimimme aikuisena lapsen kohdatessamme kuin valmiin kehyksen sisällä ja mahdollisesti jopa valmiin maalauksenkin kera, kavennamme suotta lapsen mahdollisuuksia. Opetuksen sisältöjä olisi hyvä pohtia laajemminkin, mikä on oikeasti tärkeää elämässä selviytymisen kannalta. Se, että osaa kertotaulun ulkoa vai se, että tuntee kuuluvansa porukkaa, ihan yhteiskunnallisella tasolla asti?

Yhdessä vai erikseen?

Parhaiten Nepsy-lasten koulunkäyntiä ja oppimista pystytään tukemaan minun kokemukseni mukaan riittävän pienissä ryhmissä ja riittävällä aikuismäärällä varustetuissa luokissa. Oma kokemukseni ryhmäkoosta on se, ettei sitä voi tarkasti määritellä. Yksilölliset ratkaisut ja joustavuus ryhmäkoossa sekä mahdollisuus ryhmien uudelleen järjestelyyn pitäisivät olla todellinen vaihtoehto. Joskus 10 oppilaan ryhmä toimii oikein hyvin, joskus taas voi olla tilanne, etteivät luokassa kaksi yhdessä opiskelevaa oppilasta voi olla ollenkaan samassa tilassa yhtäaikaisesti. Tilanteet ovat yhtä monimuotoisia kuin lapsetkin. 

Lisääntyvässä määrin on myös menty suuntaan, jolloin pienet erityisryhmät on lakkautettu ja ns. erityisoppilaat on siirretty opiskelemaan yleisopetuksen ryhmiin.  Ymmärrän hyvin vallitsevan ajatuksen, inkluusion takana vaikuttavien eettisten arvojen merkityksen ja olen siitä samaa mieltä. 
Kaikilla pitäisi olla oikeus opiskella lähikoulussaan, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Jos tukitoimet ovat riittämättömät, inkluusio ei toteudu ja erityistä tukea tarvitsevat oppijat ovat vaarassa syrjäytyä. Tämän hetkisessä taloudellisessa tilanteessa ryhmäkokojen kasvaminen on myös heikentänyt todellisen inkluusion toteutumista.

 Erityisluokassa toimiessani olen aktiivisesti hakenut mahdollisuutta työskennellä isojen, ns. yleisopetuksen ryhmien kanssa, mielestäni yksi mahdollisuus luonnolliseen inkluusioon. Se on ollut kaikille osapuolille hyväksi. Erityisryhmäni oppilaat ovat saaneet harjoitella turvallisesti isommassa joukossa toimista. Yleisopetuksen oppilaat ovat hyötyneet erilaista ryhmittelyistä ja olen voinut olla heille ja heidän opettajilleen avuksi silloin kun oppilaan oppimisessa on ollut haasteita.  Olen myös pysynyt paremmin tietoisena siitä mikä on normaalisti kehittyvän lapsen taitotaso minkäkin ikäisenä. Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen lisäävät kaikkien koulussa työskentelevien viihtyvyyttä.  Erityisluokkien/ryhmien oppilaiden pitää saada tuntea olevansa täysvaltaisia jäseniä kouluyhteisössä. Tämän kaiken tulisi kuitenkin tapahtua, esim. inkluusion, yhteistyön ja uudenlaisen ryhmittelyn koulun sisällä, oppilaiden tarpeista käsin. Näin pääsemme parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen oppilaan, lapsen kannalta katsoen.

Tukeeko koulu ympäristönä lasten oppimista?

Ensimmäisellä luokalla koulussa oleva tyttärentyttäreni puuskahti äidilleen koulusta ja iltapäiväkerhosta tultuaan istuneensa koko päivän. Tämä tyttösen lausahdus vei minut koulun työolosuhteiden ja tapojen äärelle. Kouluissamme vallitseva työskentelytapa, pulpetissa tai pöydän ääressä tapahtuva opiskelu ei välttämättä tue normistikaan kehittyvän lapsen oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Olen seurannut mielenkiinnolla neljää lastenlastani ja heidän tapaansa toimia. Silmäni ovat avautuneet näkemään hyvin monenlaisia tapoja oppia ja tehdä. Pelatessani lautapelejä lapsenlapseni kanssa hän pomppii ja hyppi pöydän vieressä keskittyen kuitenkin ensiluokkaisesti pelin pelaamiseen. Liikehdintä on vain hyväksi, ajatus tuntuu kulkevan hänellä silloin paremmin. Lattialla makoilu ja ryhdittömältä näyttävä asento onkin lapsenlapsillemme juuri se paras tapa keskittyä askarteluun tai rakenteluun. 

Voitaisiinko koulussa luopua pulpetin ääressä tapahtuvasta kynä-vihkotyöskentelystä? Useimmille minun tuntemilleni hahmotushäiriöisille ja levottomille lapsille liikunnallinen ja toiminnallinen tapa oppia on paras kaikista. Onneksi tähän ollaan jo havahtumassa yleisemminkin koululaitoksessamme mutta vielä on paljon tehtävää ja monta aitaa kaadettavana ennen kuin muutos luokkahuoneiden ja välineiden osalta saadaan aikaiseksi. Vaikka me aikuiset istummekin työssämme (tämä on todettu aikuisillekin huonoksi työasennoksi), olisiko hyvä muokata kouluympäristöä lapsiystävällisemmäksi? Katselen nyt mielikuvissani koululuokkia ja oivallan niiden olevan juuri aikuismaiseen työskentelyyn soveltuvia.

Tasavertainen , kunnioittava kohtaaminen

Kaikista eniten olen pohtinut mielessäni sitä tapaa miten aikuiset kohtaavat lapset, miten opettajat/avustajat kohtaavat oppilaansa. Minun oppilaani ovat olleet todella viehättäviä, avoimia, monella tapaa taitavia ja äärettömän herkkiä sisimmältään. Olen pyrkinyt kohtaamaan jokaisen omana arvokkaana itsenään. Jos olen onnistunut tekemään tuon ensikohtaamisesta lähtien niin, että lapsikin sen vaistoaa, on meidän välillemme syntynyt hyvin luonnollinen luottamussuhde.

Tätä suhdetta on kyllä sitten koeteltu monin tavoin matkan varrella. Aina ei ole aikuiselle helppoa muistaa, etteivät Nepsy-lasten ulospäin näkyvät oireet ole ilkeyttä ja tahallista häirintää. Ristiriitatilanteiden jälkeen olen kokenut, että minun on ollut välttämätöntä tuoda esille monin eri tavoin, että hyväksyn lapsen vaikkei hänen käytöksensä aina ole ympäristön odotusten mukaista. Osoittamalla arvostusta ja kunnioitusta lasta kohtaa ja myös aitoa iloa siitä, että saa työskennellä hänen kanssaan, autamme lasta rakentamaan positiivista minä-kuvaa. Liian usein Nepsy-lapset saavat jatkuvasti kuulla kieltoja ja käskyjä sekä vaatimuksia muuttaa omaa käytöstään. Näin tapahtuu toistuvasti mutta on hyvä miettiä miten niissä tilanteissa aikuinen voisi tukea sitä hyvää ja positiivista mitä meistä kaikista kuitenkin löytyy. Vahvuudet ja voimavarat on hyvä nostaa esille ja auttaa lasta tunnistamaan niitä itsessään. 

Muistan erään kerran kun ekaluokkalainen oppilaani tuli päivän myötä aina vain kiukkuisemmaksi. Onnekseni huomasin lopulta kysyä mikä aiheuttaa tuota kiukkua. Poika puuskahti, etten ollut kehunut häntä sinä päivänä hänen mielestään riittävästi, kehuminen kun tuntuu hänestä niin hyvältä. Tämä muisto kertoo minulle paljon siitä mitä positiivinen palaute voi saada aikaan. Positiivisen palautteen täytyy kuitenkin olla totta ja perustua lapsen omaan toimintaan. 

Nepsy-lapset ovat äärimmäisen herkkiä ja he havainnoivat kaikkea ympärillään tapahtuvaa vaistonvaraisesti, niin sanallista kuin sanatontakin viestintää. He seuraavat ja rekisteröivät kaiken ympärillään tapahtuvan. Kaikki se mitä me aikuiset teemme auttaaksemme lasta voikin olla lapsen näkökulmasta katsoen aikuisten halua tai vaatimusta muuttaa lasta jollakin tavoin. Tämä aiheuttaa todennäköisesti lapsessa tunteen siitä, että hän on epäkelpo tai epäsopiva. Miten voisimme osoittaa lapsille heidän erityispiirteistään huolimatta, että rakastamme ja arvostamme heitä juuri sellaisina kuin he ovat? Ehkäpä on kysymys laajemmasta yhteiskunnallisesta tasosta hyväksyä erilaisuutta ja yksilöllisiä ominaisuuksia sosiaalisissa kuvioissamme. Meidän normi tavalla toimivien elämä olisi todella paljon tylsempää, jollei maailmassa olisi Nepsy-lasten herkkyydellä ja ominaisuuksilla varustettuja kanssakulkijoita. Jospa voisimmekin tuntea kiitollisuutta näitä herkkiä lapsia kohtaa siitä, että he toimivat meidän opettajina ja opastajina ihmisyyden ihmeellisillä poluilla.

Teksti: Toimintaterapeutti, sosionomi/amk ja työnohjaaja/STOry Eeva Ruuska
Valokuvat: Jonne Salminen Photography