Mitä, miksi ja miten opetamme? - käytännön
kokemuksen mukanaan tuomia ajatuksia liittyen Nepsy-lasten koulunkäyntiin
Miten voisimme tukea Nepsy-oireista
lasta parhaalla mahdollisella tavalla koulutyössä? Tätä olen miettinyt
erityisopettajan työssäni, aluksi häivähdyksinä mutta viimeisinä vuosina
todella aktiivisesti. Näissä blogeissani kerron kokemuksistani ja ajatuksistani
työskentelystä lasten kanssa, joilla neuropsykiatriset vaikeudet heijastuvat
kasvuun ja kehitykseen. Edellä mainitut aiheuttavat lapsille oppimisen
haasteita hahmotushäiriöiden, keskittymättömyyden sekä erilaisten sosiaalisten
suhteiden hahmottamisen vaikeuden kautta.
Parhaiten Nepsy-lasten koulunkäyntiä ja oppimista pystytään tukemaan minun kokemukseni mukaan riittävän pienissä ryhmissä ja riittävällä aikuismäärällä varustetuissa luokissa. Oma kokemukseni ryhmäkoosta on se, ettei sitä voi tarkasti määritellä. Yksilölliset ratkaisut ja joustavuus ryhmäkoossa sekä mahdollisuus ryhmien uudelleen järjestelyyn pitäisivät olla todellinen vaihtoehto. Joskus 10 oppilaan ryhmä toimii oikein hyvin, joskus taas voi olla tilanne, etteivät luokassa kaksi yhdessä opiskelevaa oppilasta voi olla ollenkaan samassa tilassa yhtäaikaisesti. Tilanteet ovat yhtä monimuotoisia kuin lapsetkin.
Lisääntyvässä määrin on myös menty suuntaan, jolloin pienet erityisryhmät on lakkautettu ja ns. erityisoppilaat on siirretty opiskelemaan yleisopetuksen ryhmiin. Ymmärrän hyvin vallitsevan ajatuksen, inkluusion takana vaikuttavien eettisten arvojen merkityksen ja olen siitä samaa mieltä.
Kaikilla pitäisi olla oikeus
opiskella lähikoulussaan, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Jos tukitoimet
ovat riittämättömät, inkluusio ei toteudu ja erityistä tukea tarvitsevat
oppijat ovat vaarassa syrjäytyä. Tämän hetkisessä taloudellisessa tilanteessa
ryhmäkokojen kasvaminen on myös heikentänyt todellisen inkluusion toteutumista.
Opetussuunnitelman suhteen mielestäni on ihan ehdottoman tärkeää seurata ja kulkea oppilaan omien kykyjen mukaista polkua myöten. Henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma helpottaa tilannetta. Toisaalta vaatimus seurata yleistä opetussuunnitelmaa taasen ei. Minäkin sen oivalsin vasta erilaisten kohtaamisten ja kokemusten myötä. Muistan selkeästi yhden pienen ekaluokkalaisen, pojan, joka jäi hiekkalaatikolle leikkimään välitunnin päättyä. Siinä vaiheessa en vielä osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa koululaitoksen käytänteitä. Tästä johtuen minä tai avustaja haimme pojan luokkaan ja yritimme sitkeästi tehdä hänestä ”kunnon” koululaista siinä kuitenkaan heti niillä konsteilla ja keinoilla onnistumatta. Opetuksen ikätasoinen sisältö pitää olla selkeästi opettajalla mielessä mutta niistä tulee olla mahdollisuus joustaa. Tämä edellä mainitsemani poika ei ollut valmis työskentelemään pöydän ääressä, hänelle leikkiminen oli tarpeellista kasvun ja kehityksen kannalta.
Tähän liittyvä piirre on vanhempien odotukset ja ajatukset akateemisten taitojen tarpeellisuudesta. Opettajana toimiessani koin haasteena tilanteen, jossa tunnistin eron omien ajatusteni ja vanhempien toiveiden välillä liittyen oppilaan taitotasoon. Vanhemmilla on oikeus ja ihan velvollisuuskin pitää omia lapsiaan oman elämänsä prinsessoina ja prinsseinä, siitä olen samaa mieltä. Usein erityisluokanopettajan tavallaan ikäväkin tehtävä on tuoda esille realistisesti oppilaan kyvyt ja mahdollisuudet siinä hetkessä missä juuri sillä hetkellä ollaan. Se on haasteellista tässä ajassa ja tilanteessa missä akateemiset taidot ovat todellakin ylikorostuneet. Voisiko tällöin olla mahdollista pyrkiä tasavertaiseen, dialogiseen keskusteluun vanhempien kanssa? Opettajana olen kokenut, että minun on ollut hyvä tunnustaa vanhempien asiantuntijuus oman lapsensa suhteen. Opetusalan ammattilaisena minun tehtävänäni on ollut kertoa lapsen tilanteesta koulutyön osalta ja samalla pitää yllä toivoa positiivisesta kasvusta ja kehityksestä.
Nepsy-lasten kohdalla ehkä vaikein asia niin vanhemmille kuin lasten kanssa työskenteleville asiantuntijoillekin on luopua omista toiveistaan ja odotuksistaan siitä millainen lapsen pitäisi olla tai miten hänen tulisi opinnoissaan edetä. Opettajana minäkin olisin voinut Esa Saarisen sanoin ajatella etsivämmin ja kysyvämmin työskennellessäni näiden lasten kanssa. Huolimatta lasten omista herkkyyksistä ja ainutlaatuisuudesta Nepsy-lapset voivat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi valmiiksi asetetuissa raameissa. Tällöin kohtaaminen ja lapsen todellisen potentiaalin esiin tuleminen vaikeutuu. Jos toimimme aikuisena lapsen kohdatessamme ikään kuin valmiin kehyksen sisällä ja jopa valmiin maalauksenkin kera, kavennamme suotta lapsen mahdollisuuksia. Opetuksen sisältöjä olisi hyvä pohtia laajemminkin, mikä on oikeasti tärkeää elämässä selviytymisen kannalta. Se, että osaa kertotaulun ulkoa vai se, että tuntee kuuluvansa porukkaa, ihan yhteiskunnallisella tasolla asti.
Kirjoittaja: Eeva Ruuska, toimintaterapeutti,
sosionomi/amk ja työnohjaaja/STOry
Facebook: Vankaksi-kasvun tueksi
Vankaksi.blogspot.fi
Valokuva: Jonne Salminen Photography
Kommentit
Lähetä kommentti