Näkökulmia koulutyön haasteisiin; riittävän hyvä opettajuus?

Pidän koulutyön syklisyydestä ja se vaikuttaa minun vuosikalenteriini vahvasti. Minulla vuosi alkaa elokuussa ja päättyy heinäkuun lopussa. Elokuussa koulutyö käynnistyy uudella innolla. Joka syksy jokainen lapsi ja koulun aikuinen saa tavallaan uuden mahdollisuuden aloittaa työnsä ”puhtaalta” pöydältä. Samaten kesäkuun alku ja kevätjuhlat sulkevat taasen ympyrän. Syyslukukauden päättyminen, väliarviointi ja joululoma ovat olleet minulle aina kohta, jossa katson taakseni ja teen inventaarion kuluneesta syyslukukaudesta. Inventaarion tekeminen on osittain helpottavaa mutta aiheuttaa helpotuksen lisäksi riittämättömyyden tunteita. Joka kerta mietin olenko opettanut ja antanut oppilailleni kaiken sen minkä pystyn? Olenko osannut huomioida jokaista hänen tarvitsemallaan tavalla? Opetussuunnitelma ja sen sisällöt: olenko tehnyt riittävästi?  Olisiko mahdollista ottaa käyttöön riittävän hyvän vanhemmuuden ohella käsite ”riittävän hyvä opettajuus”? Mutta mikä on riittävän hyvää opettajuutta, sitäkin pohdin tätä kirjoittaessani. Tänä syksynä useat koulun ulkopuoliset tahot ovat tuoneet esille omia arvioitaan siitä miten  heidän mielestään koulutyö onnistuu tai ei onnistu. Minusta nämä arviot eivät vastaa arkitodellisuutta, jonka näen koulussa työskentelevänä. Opettajat tekevät työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Koulun ulkopuolelta tulevat muutospaineet ja negatiivinen puhe mitä mediassakin on esiintynyt eivät minusta tue opettajia vaativassa työssään.

Työnohjaajana olen tutkinut työkykyyn liittyviä tekijöitä, työssä jaksamista ja työhyvinvointia niin teoreettisella tasolla kuin käytännössäkin. Kirsi Piha ja Liisa Poussa ovat koonneet kirjaansa Dialogia- paremman työelämän puolesta, tavallisen työntekijän tarpeita siitä mitä hyvä työ voisi olla. Heidän mukaansa tyydyttävän työn tulisi olla selkeästi määriteltyä. Haastavatkaan tehtävät eivät ole rasitteena, jos työntekijä voi nähdä oman työnsä tuloksen. On tärkeää saada työssään onnistumisen kokemuksia ja siten voida pitää yllä toivetta siitä. Meille kaikille on tärkeää kuulua johonkin ja saada työn kautta merkitystä, pysyvyyttä ja kestävyyttä, myös omaa elämäämme laajemmalla tasolla. Mikähän on opettajien tilanne tänä päivänä? Onko työ selkeästi määritelty? Saako siinä onnistumisen kokemuksia? Kokevatko opettajat olevansa tärkeä osa yhteiskuntaa ja saavatko he kannustusta ja positiivista palautetta?

Eräs muutos koulutyössä on tänäkin syksynä paljon puhuttanut digitalisuus ja sen käytön lisääntyminen opetustyössä.  Digitalisuus niin opetuksessa, arvioinnissa ja yhteistyössä kotienkin kanssa, antaa opettajille uusia mahdollisuuksia ja helpottaakin jollain tasolla työtä. Samanaikaisesti se luo myös paineita ja tuottaa mukanaan uudenlaisia tehtäviä.  Ei voida ajatella, että niiden haltuunotto tapahtuu opettajien osalta täysin automaattisesti. Uusien ohjelmien ja sovellutusten käyttöönotto suunnitellaan yleensä yrityksissä huolellisesti. Erilaisten laitteiden ja sovellutusten yhdisteleminen ei ole automaattista eikä aina niin yksinkertaista edes tietotekniikan ammattilaisille. Mitenköhän tuo perehdytys ja koulutus tietotekniikkaan ja niiden uusiin ominaisuuksiin on tapahtunut kouluissa opettajien kohdalla?  Osa opettajista ovat oman kiinnostuneisuutensa vuoksi sinut digitaalisuuden lisääntymisen kanssa, osalle tämä muutos ei ole niin helppoa. Kaikille se kuitenkin tuottaa lisätyötä opetustyön oheen.

Viime vuosina vallalla ollut suuntaus erilaisten haasteiden kanssa elävien lasten integroitumisesta ja inklusiivisesta opiskelemisesta yleisopetuksen ryhmissä, on eräs koulun arkeen lisämausteensa tuova uudistus. Joissakin kouluissa myös maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osuus kasvaa koko ajan. Valmiiksi ryhmäkooltaan suuriin luokkiin integroidaan oppilaita, joiden tiedetään tarvitsevan erityistä tukea. Näiden oppilaiden tarpeet eivät käy yksiin mukana tulevien resurssien kanssa. Aika moni luokanopettaja on valinnut tarkoituksellisesti luokanopettajan työn. He eivät ole itse hakeutuneet erityisluokkiin tai erityisopettajan työhön mutta joutuvat nyt sen eteen tahtomattaan. Riittääkö siihen vain hyvä tahto vai tarvitaanko lisäresursseja, koulutusta ja perehdytystä näiden erilaisten  oppijoiden opettamiseen ja kohtaamisen? Tämäkin muutos on vain tapahtunut, opettajilta ei ole minun käsittääkseni kysytty halukkuutta tai arviota tämän muutoksen aikaansaamasta lisätyöstä. Kuinka monessa muussa työpaikassa työnkuva voi muuttua ilman keskustelua ja yhteistä suunnittelua työtä tekevän tahon kanssa?

Kasvatuksen ja opetuksenkin saralla puhutaan yhä enenevässä määrin positiivisen psykologian termein, kehotetaan” huomaamaan hyvä” ja ”näkemään sydämellään”.  Yhteisöllisyys ja positiivinen kannustaminen ovat todella tärkeitä ja hienoja arvoja. Nämä ovat minunkin arvojani, hyvän huomioimiseen ja sen voimaan minäkin luotan. Näitä kasvatusoppaita lukiessani kuulen kuitenkin korvissani toisenlaistakin puhetta. Se on  omaa sisäistä keskusteluani siitä miten noita arvojani pystyn arkityössäni toteuttamaan. Ajoittain minulle itselleni tulee tunne, että odotukset siitä mitä hyvä opettajuus pitää sisällään, vaatii liian paljon minulta ja monelta muultakin.  Riippumatta miten hyvin teet tulevan viikon suunnitelman, huomaat usein loppuviikosta suunnitelmiesi tai oikeammin tuntiesi toteutuksen muuttuneen matkan varrella. Astuessasi luokkaan tai ottaessasi oppilaat vastaan välitunnin jälkeen sinulla onkin muutama välituntikiista selvitettävänäsi. Eteesi yllättäen eteen tulevien asioiden selvittelyn myötä unohdat lähettää yhden oppilaan hammaslääkäriin ja toisen erityisopettajan luokse. Kun vihdoin pääset käsittelemään tunnille suunnittelemaasi aihetta huomaatkin oppitunnin loppuvan kuin ennen aikojaan. Turhauttavaa ja toistuvaa mutta siltä osa opettajien arkipäivää. Muuttuvat tilanteet kuuluvat olennaisesti opettajan työhön :).

Edellä kuvattujen haasteiden lisäksi työ koulussa on vaihtelevaa, antoisaa ja mielekästä. Parasta opettajan työssä on lasten kohtaaminen ja heidän kanssaan yhdessä kasvaminen. Teen mielelläni koulussa työtä, se on upeaa. Minä en vastusta muutosta, se on välttämätöntä kouluissakin. Koulu ei voi toimia erillisenä saarekkaana vaan se on tärkeä osa yhteiskunnallista rakennetta. Digitaalisuus on ja tulee olemaan osa yhteiskunnallista kehitystä. Lasten oikeus opiskella omassa lähikoulussaan inklusiivisesti kaikkien muiden naapuruston lasten kanssa on minusta oikea suuntaus. Se, että opettaja kiinnittää huomionsa lapsessa olevaan hyvään ”puutteiden” sijaan, on eettisesti oikea tapa lähestyä kaikkia lapsia. Ehkäpä  kyse on siitä miten uudet asiat ja muutokset tuodaan koulun arkeen, miten ne suunnitellaan ja mitä resursseja niihin kohdistetaan.

Minusta koulun tärkein tehtävä on antaa lapsille alusta, jossa on turvallista ja hyvä kasvaa parhaaksi omaksi itsekseen. Tänä päivänä tarvitsemme kouluun ja sen työn kehittämiseen paljon pysähtymistä, tilaa ja näkymätöntä, sisäistä työtä.  Näin voimme rakentaa hyvän, pysyvän ja tukevan pohjan, josta hyötyvät lapset eli tulevaisuuden aikuiset. Kestävä perusta muutoksille syntyy asiaan perehtymisellä ja pienin askelin etenemisellä. Yritysmaailman kaltainen vaatimus nopealle kehitykselle ja muutokselle ei sovi mielestäni koulumaailmaan. Onneksemme koulu on laitoksena aika hidas muuttumaan. Tässä ajassa lapset tarvitsevat jotain pysyvää ja turvallista elämäänsä, sitäkin koulu voi heille edustaa.

Teksti: Eeva Ruuska, toimintaterapeutti, sosionomi/amk, työnohjaaja, STOry
Facebook: Vankaksi-kasvun tueksi
Valokuvat: Jonne Salminen, jonne salminen photography