"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen” sekä arvioinnin TAIKA

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin ainakin minä olen tuntenut eniten riittämättömyyttä opettajan työssäni. Lukuvuosi lähenee loppuaan ja on arvioinnin aika. Luultavasti useampi meistä opettajan työtä tekevä käy kiperää sisäistä keskustelua siitä, miten itse on suoriutunut lukuvuodesta. Toinen vaativa keväinen tehtävä opettajan työssä on oppilasarviointi. Aiheesta kirjoittavat näin kevään korvalla myös monet asiantuntijat. Kari Uusikylä toteaa haastattelussaan osuvasti, ettei kouluarvosana seitsemän tarkoita kuitenkaan seiskan tasoista lasta. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/suorat-sanat/kari-uusikyla-tarkeampaa-kasvattaa-lapsesta-hyva-ihminen-kuin-hyva. Hän arvostelee tuossa haastattelussa yleistä puhetta, jota esim. poliitikot pitävät yllä puhuessaan lapsista tulevaisuuden osaajina. Lasten tulisi hänen mukaansa riittää meille kaikille juuri sellaisina kuin he ovat.

Emme kasvata kouluissa kuluttajia tai talouselämän tarpeita täyttäviä osaajia. Perimmäinen tarkoitus koululaitoksella on mielestäni auttaa ja tukea oppilaita löytämään välineet ja keinot elää tasapainoista elämää. Heillä on hyvä olla riittävät sosiaaliset taidot, jotka mahdollistavat tunteen täysipainoisesta yhteiskunnan jäsenyydestä. Toisten huomioon ottaminen, myötätunto itseä ja muita kohtaan sekä hyvät yhteistyötaidot tulevat korostumaan niin työelämässä kuin yleisemmälläkin tasolla tulevaisuudessa. Jukka Hukan (McDonald) sanoin: ” Lempeys ja ystävällisyys avaavat tien suuruuteen.”

Mihin arvopohjaan tämän hetkinen oppilasarviointimme pohjautuukaan? Opetushallitus kuvaa arviointia näin:

”Perusopetuksen aikana arvioinnin tehtävä on antaa oppilaalle monipuolista palautetta.

Oppilaan edistymistä, työskentelyä ja käyttäytymistä arvioidaan suhteessa opetussuunnitelman tavoitteisiin ja kuvauksiin oppilaan hyvästä osaamisesta.”

Arvioinnin aikaan on hyvä jäsentää ja kirkastaa meidän yhteistä arviointiin liittyvää arvopohjaa. Arviointimenetelmiä kehitettäessä hyvä pohtia mikä on numeerisen arvioinnin merkitys lapsen minäkuvalle ja itsetunnon kehitykselle. Tämä liittyy vahvasti myös siihen, miten me arvostamme erilaisia taitoja ja ominaisuuksia itsessämme sekä toisissamme.

Eikö erilaisten lahjakkuuksien ja erityisten taitoja arvostusta voisi osoittaa jollain muulla tavalla kuin kouluissa tällä hetkellä tehdään? Pohdin myös mitä lisäarvoa oppilas saa kotitalouden numerosta tai siitä, että opettaja pitää häntä kuutosen arvoisena piirtäjänä tai voimistelijana. Arviointi liittyy laajempaan kokonaisuuteen eli siihen mihin me oppilaita valmistamme ja millaisia taitoja he tulevaisuudessa tarvitsevat. Sitä me emme voi tietää, maailma muuttuu niin valtavalla vauhdilla. Tulevaisuudentutkija Harari puhuu kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” vahvasti sen puolesta, että tärkeintä olisi oppia tuntemaan itsensä. Hän kehottaa nuoria tutustumaan omaan ”käyttöjärjestelmäänsä” oppiakseen tuntemaan, kuka oikeasti on ja mitä haluaa elämältään. Nykyisen kaltainen tapa arvioida oppilaita ei tuota mielestäni kovin suurta lisäarvoa sille, että oppilaat todellisuudessa oppisivat tuntemaan itsensä. Päinvastoin numeerisella arvioinnilla saatetaan luoda leimoja, jotka eivät välttämättä kannusta oppilaita saavuttamaan omaa korkeinta potentiaaliaan.

Minulle oppilasarviointi todistusten muodossa on ollut vaativaa, en tiedä mikä olisi paras tapa toteuttaa sitä. Meidän mahtava opettajakuntamme omaa kuitenkin taidon ja kyvyn tehdä arviointia objektiivisesti ja lasta tukien. Paras tapa  osoittaa kannustusta ovat arkiset  tilanteet, huomaamalla hyviä tekoja ja tapahtumia koulupäivän aikana ja antamalla niistä positiivista palautetta. Sitä voi tehdä joka päivä, riippumatta oppilaan arvosanoista. 

Keväisin terveisin: Eeva Ruuska
Facebook: Vankaksi-kasvun tueksi