Työuupumus; yksilön vai yhteisön ongelma?

Uuvuttaako työ vai olosuhteet siinä?

Mitä tarkoittaa sana työuupumus? Miksi käytämme sanaa työuupumus? Olisiko jo aika tunnustaa, ettei työn uuvuttavuus ole yksilön ongelmaa vaan kokonaisuus joka syntyy työssä vallitsevista olosuhteista? Näistä aiheista on käyty vilkasta keskustelua julkisuudessa viime aikoina.  Tutkija Sanna Rikala sanoo  Helsingin uutisten julkaisemassa haastattelussaan, että työpaikoille ja työterveyshuoltoon olisi hyvä rakentaa matalan kynnyksen toimintamalleja. Näin voitaisiin välttää henkilön leimaamista sairaaksi hänen kuormittuessaan työssään. Entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen on todennut omaan uupumiseensa viitaten, että suomalaisessa yhteiskunnassa olisi hyvä suhtautua lempeämmin ihmisiin. Kaikkien olisi hänen mukaansa hyvä saada palautetta siitä, että he ovat hyviä työssään. Positiivinen kannustus auttaa jaksamaan vaativissakin tilanteissa. Työministeri Jari Lindström kertoi blogissaan työnsä aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta ja sen myötä väsymisestään. 

Paineet, joita työelämässä tänä päivänä kohdataan ovat aina vain suuremmat. Minusta on tärkeää, että voimme käydä yleisellä tasolla avointa keskustelua työhyvinvointiin ja työssäjaksamiseen liittyvistä asioista. Näiden julkisuuden henkilöiden keskustelun avausten myötä voi olla helpompaa itse kullekin tunnustaa ja sanoa ääneen kokevansa työtilanteensa liian vaativaksi. Hyvä olisi, jos sen voisi tehdä jo ennen totaalista uupumista.

Miksi kirjoitan aiheesta?

Työnohjaajakoulutukseni lähipäivillä tänä keväänä nousi myös esille sana työuupumus. Sen käsittely aiheutti minun sisälläni valtavan kuohunnan. Keskustelun edetessä minä pääsin hyvin lähelle niitä ajatuksia ja tunteita, joita minulla oli uupuessani erityisluokanopettajan työssäni. Tuo aika ja hetki on ollut työurani haasteellisimpia. Keskustelun aikana kävin nopeutetusti läpi tuntemuksiani ja muistojani tuosta vaiheesta. Esille nousivat vahvasti pettymys itseeni ja ammattitaitooni. Se miten jouduin nostamaan käteni ylös itselleni liian vaativassa työtilanteessa. Kaiken kattava uupumus, joka aiheutui osittain siitä, etten pystynyt enää nukkumaan vaan valvoin yöt läpeensä miettien ja pohtien miten saisin työni luokassani sujumaan kaikkien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Avuttomuuden tunne siitä, etten yrityksistäni ja pyynnöistäni huolimatta tullut kuulluksi. Syvä musta kuilu, johon tunsin putoavani väsymykseni myötä.

Omakohtaisia kokemuksiani työtilanteen uuvuttavuudesta

Tuona lukuvuonna työskentelin ns. monimuotoluokan opettajana pääkaupunkiseudun koulussa. Luokkani oli 1-2 asteeltaan ja oppilasainekseltaan todellakin monimuotoinen. Lievästi kehitysvammaisesta oppilaasta keskimääräistä älykkäämpään, käyttäytymishäiriöiseen ja kaikki mahdollinen kirjo siltä väliltä. 9 oppilasta, minä opettajana ja luokassa oma avustaja. Avustajan tuntimäärästä jouduin tietenkin kiistelemään ja todistelemaan miksi oppilaat tarvitsivat häntä, hänen tuntimääränsä ei ollut itsestään selvyys. Pyrkimyksenäni oli saada luokkaan työrauha ja jokaiselle oppilaalle mahdollisuus opiskella omien kykyjensä puitteissa. Suurin osa työstäni oli kuitenkin ”tulipalojen” sammuttelua, valppaana olemista ja oppilaiden keskinäisten ristiriitojen sovittelua. Taka-alalla tunsin vahvana paineen siitä, etteivät oppilaiden akateemiset taidot edenneet opetussuunnitelman mukaisesti. Oppilaistani useampi olisi tarvinnut aikuisen vierelleen jatkuvasti pystyäkseen etenemään opinnoissaan.

Koin vahvasti, etten tullut kuulluksi luokkani haasteiden kanssa. Saatuani luokkani ryhmäytettyä, yleisopetuksen luokasta siirtyi uusi haasteellinen oppilas luokkaani. En kyennyt kieltäytymään vaikka tunnistin voimieni vähenevän tämän uuden haasteen edessä. Väkivallan uhka oli todellinen joka päivä, se paineisti minua aina vain lisääntyvässä määrin, olinhan vastuussa oppilaitteni turvallisuudesta. Minun kokemukseni mukaan väkivaltaiseen käytökseen puututaan eri tavoin yleisopetuksessa kuin erityisopetuksessa, johdonkin tasolta. Näin tapahtui tuossakin koulussa, tunsin olevani eri arvoisessa asemassa kollegoihini nähden.

Lisäpaineen työhöni toi myös verkostotyö lasta hoitavien ja perheiden asioita tukevien tahojen kanssa. Tunnistin ja viestitin useamman oppilaani tarvitsevan tukitoimia ympärilleen, esim.  toimintaterapiaa,  psykoterapiaa tai muuta vastaavaa. Palveluiden riittämättömyys esti kuitenkin nämä tukimuodot, joten tunsin jääväni liian suureen vastuuseen oppilaan hyvinvoinnista.  Vastuun jakaantuminen auttaa aina, silloin et jää yksin ajatustesi kanssa ja sinulle tulee opettajana mahdollisuus tulla kuulluksi liittyen oppilaan haasteisiin. Yleisopetuksen koulussa erityisluokkien opettajat jäävät helposti yksin oppilaittensa ja heidän ongelmiensa kanssa. Hyvissä tilanteissa vastuu kaikista oppilaista jakaantuu kaikkien aikuisten kesken. Joissakin tilanteissa, niin kuin tuossa minun edellä kertomassani, tunsin jääväni yksin luokkani ja oppilaitteni kanssa. Tultuani uutena tuohon kouluyhteisöön en päässyt mukaan luonnolliseen yhteistyöhön. Se korosti tunnettani siitä, että jäin yksin ongelmieni kanssa. Siinä tilanteessa minulla ei ollut itselläni voimavaroja edistää yhteistyötä, työni luokassani oli niin kuormittavaa.

Työterveyshuolto ja uupunut erityisluokanopettaja

Lopulta jouduin jäämään pois työstäni, sairauslomalle. Tähän liittyi absurdeja tilanteita, tapaamisiini työterveyslääkärin pakeilla. Onnekseni sain aina ajan sitä tarvitessani ja minua hoitava työterveyslääkäri oli hyvä ja asiallinen. Ensimmäinen haaste oli diagnoosi, joka lääkärin oli kirjoitettava Kelaakin varten. Sellaista diagnoosia kuin työuupumus ei ollut käytössä ja yhdessä lääkärin kanssa, hänen päätöksellään, haimme masennusdiagnooseista parhaan mahdollisen kuvaamaan tilannettani. Tiedostin olevani jonkin verran masentunut, mutten kuitenkaan ollut sairastunut masennukseen. Työni ulkopuolella olin kohtuullisen  toimintakykyinen ja elämäni tasoittui huomattavasti jäätyäni sairauslomalle.  Se, että jäin yksin kotiin ei kuitenkaan kohentanut työkykyäni, olisin tarvinnut keskusteluapua. Tätä apua sain
vasta kieltäydyttyäni ottamasta vastaan lääkärin tarjoaman masennuslääkereseptin. Hän kertoi, että Kela voi katsoa minun olevan hoitovastainen eikä välttämättä myönnä sairauslomaa, jollen suostu syömään masennuslääkkeitä.

Onnekseni pääsin, vaadittuani sitä vahvasti, keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa. Näiden tapaamisten myötä sain perspektiiviä tapahtumiin.  Minun ei tarvinnut velloa yksin epäonnistumisen tunteessa, sillä koinhan epäonnistuneeni kun en voinut hoitaa työtäni, jota todella rakastin. Nämä keskustelut antoivat minulle perspektiiviä sen hetkiseen tilanteeseeni ja mahdollisuuden tutkia työtilannettani hieman etäämmältä. Oli helpottavaa huomata, etten ollutkaan epäonnistuja vaan työntekijä, joka oli joutunut itselleen liian vaativaan tilanteeseen.

Päätelmiä

Kouluissa on monia rakenteellisia asioita ja käytäntöjä, jotka eivät välttämättä tue opettajaa työssään. Esimerkiksi minun työssäni tuossa luokassa erityisluokanopettajana mikään ei muuttunut uupumiseni myötä. Ryhmäkoko ei pienentynyt, ryhmä ei saanut lisää aikuisresursseja tai jakotiloja. Koin vahvasti, etten voi palata tuohon muuttumattomaan tilanteeseen. Asiaan todennäköisesti vaikutti myös työsuhteeni määräaikaisuus, eräs lisärasite vaativassa tilanteessani. Työnantajalla ei ollut aivan samoja velvollisuuksia pyrkiä muuttamaan työolosuhteita työssä jaksamistani tukevaksi. Työsuhteeni määräaikaisuus vaikutti osittain uupumiseeni. En tuntenut olevani samassa asemassa vakituisessa työsuhteessa olevien kanssa. Venyin sellaisissa kohdissa missä se ei olisi ollut tarpeen. Huomaamattani alistuin olosuhteille, jotka eivät ole hyväksi meille kenellekään. Tunsin tarvetta onnistua ja osoittaa pätevyyteni myös mahdottomissa tilanteissa. Eikä sekään, että venyin ja joustin taannut työpaikan jatkoa. Joka keväinen hakuprosessi rasitti minua, koulutukseltaan pätevät hakijat ohittavat aina minun kaltaiseni erityisluokanopettajan työtä tekevät, muun koulutuksen omaavat henkilöt. Hyväksyn sen täysin mutta henkilökohtaisella tasolla se on voimia vievää ja vaikuttaa työssä jaksamiseen.

Tuossa työtilanteessa olisin kuitenkin pystynyt toimimaan paremmin, jos minua olisi kuultu. Pienikin toimenpide työtilanteeni kuormittavuuden vähentämiseksi olisi auttanut minua paljon. Toivon ylläpitäminen ja mahdollisuus muutokseen ovat vaativassa työtilanteessa ensi arvoisen tärkeitä työntekijän jaksamisen kannalta. Näin selvästi, etteivät sen hetkiset olosuhteet olleet oppilaillenikaan hyväksi. Oli todella raskasta tehdä erityisluokanopettajan työtä tavalla, joka ei tyydyttänyt minua. Olisin halunnut tarjota oppilailleni niin paljon enemmän. Jatkuva riittämättömyyden tunne ja se, etten voinut tehdä työtäni itseäni tyydyttävällä tavalla, söivät voimavarojani valtavasti. Tämä sama tunne seuraa varmasti aika usein niin yleisopetuksen opettajia kuin erityisopettajiakin. En ole yksin näiden tuntemusteni kanssa.

Sairastuttaako tämän hetken työelämä ja sen vaatimukset tekijänsä?

Tätä artikkelia kirjoittaessani erilaisia asiantuntijoiden artikkeleita luettuani huomasin osan ohjeistuksesta ärsyttävän minua. ”Opiskele ja vahvista ammattitaitoasi; rajaa työaikasi 55 tuntiin viikossa; muuta asennettasi ja älä vaadi liikaa itseltäsi. Pidä työasiat poissa kotoa ja kotiasiat poissa työpaikalta. Voit itse ehkäistä työuupumusta. Vaihda työpaikkaa, jollet saa tarvittavaa muutosta aikaiseksi.” En kokenut näitä kannustavina ja asiaan oikealla tavalla vaikuttavina. Ymmärrän, että uupuminen työssä on pitkäaikainen prosessi ja monen asian yhteissumma. Edellä mainitut ohjeet kohdistavat kuitenkin huomion työtekijän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin eivätkä puutu työpaikkojen rakenteellisiin ongelmiin. Näin työntekijä jää yksin uupumisensa kanssa.

Vuosien saatossa, työuupumusta ilmiönä pohtineena ja sen itsekin kokeneena, olen tullut siihen tulokseen, että työuupumussanaa ei pitäisi käyttää lainkaan. Tähän aiheeseen liittyi myös Helsingin Sanomien artikkeli , jossa pohdittiin työuupumuksen syntymekanismia. Jos henkilö uupuu työssään, useimmiten on kysymys työssä olevista olosuhteista. Tällöin ei ole lainkaan kysymys henkilön tai työntekijän henkilökohtaisista ominaisuuksista vaan ulkoisista asioista, joihin puuttumalla tilanne saadaan myös työntekijän kannalta paremmaksi. Kirjoittamalla tai puhumalla työuupumuksesta diagnoosina, sairautena, leimataan henkilö, annetaan hänelle negatiivinen henkilökohtainen ominaisuus. Tämä lähestymistapa estää todellisen muutoksen työpaikoilla. Jos taasen on kysymys muista, henkilökohtaiseen elämään liittyvistä kuormittavista tekijöistä, silloinkaan ei voida puhua työuupumuksesta.

Suomalainen työelämä vaatimuksineen, yksityisen puolen alati jatkuvat YT-neuvottelut sekä julkisen puolen taloudellisen tilanteen kiristyminen ja resurssien väheneminen kertovat karua kieltä työympäristöjemme todellisuudesta. Itse työhyvinvointiin työnohjaajana perehtyneenä ja asiaa paljon pohtineena toivoisin kaikkien voivan yhdistää voimansa ja taitonsa yhteisen edun hyväksi. Jokaisella niin työntekijälle, esimiehellä, työnantajalla kuin työterveyshuollollakin on oma tärkeä roolinsa liittyen työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Avoin, dialoginen ja aidosti kuunteleva ja asian ääreen pysähtyvä keskustelukulttuuri on ensi arvoisen tärkeää tässäkin asiassa. Varhainen puuttuminen, ennalta ehkäisevä ja ruohonjuuritasolla tapahtuva toiminta tuottavat parhaan tuloksen. Muutos vaatii aina herkkyyttä ja vahvuutta yhtä aikaa. Sitä toivon meiltä kaikilta osapuolilta löytyvän kehittäessämme työelämää. Ei syyllistämistä ja syyllisen etsimistä vaan yhteiseen hiileen puhaltamista

Teksti: Eeva Ruuska:  toimintaterapeutti, sosionomi/amk,  työnohjaaja STOry

eeva_ruuska@hotmail.com

Facebook: Eeva Ruuska,  Vankaksi-kasvun tueksi

Valokuvat: Jonne Salminen Photography